Apua

Ajelimme tänään äitini ja lasten kanssa Haaparannan Ikeaan sadepäivää viettämään. Tarkoitus oli ostaa keskimmäisen sänkyyn patja, mutta sattuipa niin somasti, että unohdin tyhjentää takakontin ennen lähtöä. Arvaatte varmaan, että oli hieman haastavaa survoa paksua parimetristä patjaa auton perään, josta jo ennestään löytyi Phil&Ted'sin tuplarattaat lisäistuimella, henkareita sisältävä Meandin mallistokassi, taitettava Lohikarin rekki ja jotakin pikkusälää.

Touhuni taisi näytää melko säälittävältä, koska pian paikalle tuli ruotsalainen nainen tarjoamaan apua. Olin tästä eleestä todella kiitollinen, mutta meinasin silti lipsauttaa, että kyllähän minä pärjään yksinkin. Onneksi pieni järjen ääni ilmoitti, että jos apua kerran tarjotaan, niin se kannattaa ottaa vastaan. Eikä aikaakaan, kun takakontin ovi mahtui jälleen kiinni. Kiitos ruotsalisen naisen, selvisin urakasta ilman hiljaista kiroilua ja kaiken lisäksi huomattavasti nopeammin kuin yksin. 

Paluumatkalla huomasin miettiväni, miksi avun vastaanottaminen on niin vaikeaa. Olen maailman surkein suunnistaja, mutta pärjään kyllä ilman navigaattoria ja tuskin koskaan kysyn reittiohjeita paikallisilta. Kolmen lapsen kanssa tavaramäärä on pienilläkin reissuilla huima, mutta silti en tarvitse ketään avaamaan ovia tai kantamaan kapsäkkejä, vaikka olisin hampaisiin asti varustettuna. Ei tarvi auttaa on ollut minun mottoni, mutta onko siinä mitään järkeä. Onko avun vastaanottaminen heikkouden myöntämistä vai miksi se on niin vaikeaa?